Lokakuun 2022 kirje
Olenko veljeni vartija…?
Yksi keskeisiä kristillisen maailmankuvan piirteitä on aina ollut toisista välittäminen Jumalan rakkauden antamalla voimalla. Kun kristittyinä ymmärrämme hiemankin, miten paljon Jumala meitä rakastaa, olemme motivoituneita jakamaan tätä rakkautta myös toisille. Kun Pyhän Hengen läsnäolo on tuonut Jumalan rakkauden todellisuuden sydämiimme, emme voi olla enää välinpitämättömiä rakkauden nälän suhteen, jota näemme ympärillämme maailmassa.
Samanaikaisesti on myönnettävä, että kristillisen kirkon (minkä tahansa kirkkokunnan) jäsenistö ei kuitenkaan aina elä todeksi tätä ihannetta. Olemme melko tottuneita ajattelemaan ensisijaisesti omaa henkilökohtaista ja myös seurakuntamme hyvinvointia ja usein sivuuttamaan sen, mihin suuri lähetyskäsky meitä haastaa. Saatamme kauhistella maailman menoa ja päivitellä kansakuntamme moraalista tilaa, mutta se ei saa meitä kuitenkaan suuntautumaan ulospäin niiden luo, joita Jumala haluaisi meidän kauttamme tavoittaa. Missä on vika?
Syitä on varmasti monia, mutta ehkä ensimmäinen virhe tehdään silloin, kun uskonelämän vakiintuessa lakataan olemasta vuorovaikutuksessa ympäröivän kulttuurin kanssa ja suostutaan yhteiskunnassamme niin levinneeseen ajatukseen, että uskomme on ainoastaan yksityiselämäämme kuuluva asia. Silloin menetetään ymmärrys siitä, miten usko voi levitä ja vaikuttaa arkielämän tavallisissa tilanteissa ja huomio keskittyy enemmän seurakunnan sisäisiin asioihin. Mutta usko ei voi koskaan olla pelkästään yksityisasia. Uskoontulo on kyllä hyvin henkilökohtainen muutos, mutta sillä on aina sosiaalinen ulottuvuus, joka ei voi jäädä piiloon. Suola ruoassa ja kaupunki vuoren huipulla ovat kaikkien nähtävissä ja koettavissa. Näin on tarkoitettu. Aito usko ja sen muutosvoima huomataan aina, ja se synnyttää kysymyksiä, jotka avaavat mahdollisuuden evankeliumin välittämiseen.
Toinen este kristillisen uskon positiiviselle vaikutukselle on usein kristittyjen itsekeskeisyys. Kun alamme nähdä uskon vain keinona oman elämänlaadun parantamiseen tai jonkinlaisen tradition ylläpitämiseen, eikä siihen liity samaistumisen tarvetta Jumalan valtakunnan suuriin tavoitteisiin, olemme itsekkäitä kuin ketkä tahansa ihmiset ympärillämme, eikä meillä ole enää muutosvoimaista evankeliumia jaettavana. Silloin kaikki keskittyy vain meihin, ja seurakuntakin on vain epämääräinen taustayhteisö, jonka merkitystä emme ymmärrä.
Kaikkein tärkein kysymys koskee sydämemme asenteita ja rakkautemme kohdetta. Kun se, mitä me eniten rakastamme, ei olekaan Jumala, emme voi uskottavasti puhua myöskään hänen rakkaudestaan toisia kohtaan. Silloin meillä on taipumus lukea Raamattua valikoivasti ja suhtautua Jumalan valtakunnan asioihin omaehtoisesti. Vaikka tiedämme jotakin Jumalan rakkaudesta, emme koe sitä riittävän konkreettiseksi, jotta se saisi meidät liikkeelle toisia varten. Tuloksena on seurakuntakulttuuri, joka on keskittynyt itseensä ja jossa ei ole Jumalan antamaa muutosvoimaa. Yleensä kristityt toteavat, että he eivät halua olla sellaisessa seurakunnassa.
Miten me muutumme oikeasti? Muutumme Jumalan rakkauden kosketuksen seurauksena. Vain silloin, kun Jumala tulee Pyhän Henkensä kautta lähelle meitä, sydämemme sulaa, puolustusmekanismimme murtuvat, ja koko olemuksemme avautuu Jumalan vaikutukselle. Olen kokenut tätä muutosta aina, kun olen vähänkin enemmän antanut aikaani Jumalalle rukouksessa. Tämä sydämen tasolla tapahtuva muutos on kaiken uskottavan hengellisen työn lähtökohta. Länsimainen kulttuuri on voimakkaasti individualistinen, ja se on opettanut meidät ajattelemaan itsekkäästi. Jumala haluaa muuttaa tämän asenteellisen vinoutuman rakkautensa kautta ja kolkuttaa jatkuvasti sydämemme ovelle kutsuen meitä ihmeelliseen maailmaansa. Haluatko avata hänelle, jotta sinustakin voisi tulla hänen rakkautensa välikappale, vai tyydytkö johonkin vähäisempään?
Mehis Metsala