Syyskuun 2023 kirje
Herra on minun valoni
Älä iloitse minusta, viholliseni! Vaikka olenkin kaatunut, minä nousen, ja vaikka istunkin pimeydessä, Herra on minun valoni. (Miika 7:8)
Jokainen meistä haluaisi elää virheetöntä elämää. Me kuitenkin tiedämme, että se ei ole mahdollista, koska olemme langenneita ja epätäydellisiä. Virheet ja epäonnistumiset kuuluvat arkeemme, ja usein juuri niiden kautta meille avautuvat elämän suuret ja kantavat totuudet. Monet odottavat uskonelämän alussa keskeyttämätöntä voitosta voittoon kulkemista ja kokevat suurta pettymystä, kun sen sijaan joutuvatkin kohtaamaan epäonnistumista ja oman keskeneräisyyden aiheuttamaa kipua. Monet odottavat seurakunnalta täydellisyyttä ja ovat syvästi pettyneitä, kun paljastuu, että seurakuntakin on kipuilevien ja keskeneräisten ihmisten yhteisö.
Raamatun kuvaus ihmisluonteesta ja alkuseurakunnan todellisuudesta ei anna mitään tilaa tällaiselle virheettömyyden harhalle. Me näemme, että kaksi todellisuutta kulkee rinnakkain ja on jatkuvassa taistelutilassa keskenään: ihmisluonteen langenneisuus ja Jumalan läsnäolon vaikuttama muutosvoima. Ihmisluonne tuottaa jatkuvasti ongelmia, mutta Jumalaan katsoen ja hänelle antautuen ihminen kykenee nousemaan niiden yläpuolelle. Ihmisluonnetta ja usein oman sydämen vinoutumia katsoessamme me helposti masennumme ja toteamme, ettei tällaisessa elämässä ole mitään järkeä; Jumalaan keskittyessämme me saamme uutta toivoa, voimaa ja rakkautta ja pystymme menemään eteenpäin vastoinkäymisistä ja epäonnistumisista huolimatta. Jumalan vaikutuksen seurauksena ihminen voi yhtäkkiä olla suurempi ja parempi, kuin mitä hän itsessään olisi, ja juuri se tekee kristinuskosta vetovoimaisen.
Lainaus profeetta Miikan kirjasta on merkityksellinen erityisesti sen takia, että profeetta kuvaa Israelia tilanteessa, jossa kansa on tehnyt syntiä ja kärsii ansaitusti tekojensa seurauksia. Juuri siinä tilanteessa profeetta julistaa toivon sanomaa, uutta nousua, voittoja ja etenemistä – sitä kaikkea siitä huolimatta, että käsillä oleva hetki on synkkä ja näennäisesti toivoton. Toivon lähteenä ei ole oma suorituskyky ja lupaukset tulevasta virheettömyydestä vaan Jumalan uskollisuus ja rakkaus kansaansa kohtaan.
Tiedän kokemuksestani oikein hyvin, miten murskaavalta voi tuntua oman epäonnistumisen tuottama masennus ja toivottomuus. Tiedän myös, miten vaikealta tuntuu seurakunnan keskuudessa esille tuleva inhimillinen raadollisuus ja haluttomuus taipua Jumalan edessä. Olen yhä uudelleen huomannut, että ratkaisevaa ei ole ponnistelumme voimakkuus, vaan se, mihin keskitymme. Kun Jumala on itse meidän päämäärämme ja innostajamme, pystymme aina nousemaan, jatkamaan ja suoriutumaan entistä paremmin hänen työssään ja henkilökohtaisessa kasvussamme. Mikäli huomio on jossakin muualla, omassa keskeneräisyydessä, toisten mielipiteissä tai heidän epäonnistumisissaan, me väistämättömästi ajaudumme sivuraiteille ja tulemme antaneeksi tilaa vihollisen syytöksille ja tuomiolle.
Viime kädessä olemme aina sen mustavalkoisen valinnan edessä, millaiselle todellisuudelle annamme enemmän tilaa itsessämme ja ajatusmaailmassamme. Annammeko Jumalan valon vai inhimillisen langenneisuuden vaikuttaa meihin? Kummalla niistä on määrittelevä voima elämässäsi oikeasti?
Mehis Metsala